Top of the world, bottom of the ocean.

Tämä viikko on ollut vuoristorata, hyvässä ja pahassa. Enemmän kuitenkin hyvässä. Alan kotiutua Brysseliin ja vaikka välillä iskee hirveä ikävä eikä osaa tehdä muuta kuin valua selkä seinää vasten istumaan lattialle ja hengittämään hitaasti, niin silti. Elämä tuntuu ihan hyvältä, jännittävältä, joka aamu on sellainen ettei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Ja mulle on muodostunut mahtava kaveripiiri täälläkin. On esimerkiksi Lily, ranskalainen tyttö joka on niin kultainen ja meistä tulee pian kämppiksiä. Guillaume ja Samy, ranskalaiset hassut pojat. Jane Irlannista, rakastan sen naurua. Toinen irlantilianen Donagh, joka yrittää opettaa mulle iiriä. Kanadalaisen Daven kanssa vaihdellaan kokemuksia sellaisista työharjoittelupäivistä, joina ei tehdä mitään muuta kuin tylsistytään kuoliaiksi. Amerikkalainen Caitlin on juuri niin äänekäs kuin amerikkalaiset tytöt yleensäkin. Ja muut. Välillä aina mietin miten onnekas oon tavattuani kaikki nää ihmiset.

Toinen viikkoni Belgiassa alkaa siis olla aika onnellisesti takana päin. Väsyttää, mutta oon kai kuitenkin aika happy. Päivät on olleet sellaisia, että herään aamuisin itkettävän väsyneenä (koska täällä ei osaa mennä aikaisin nukkumaan), mutta päivä paranee kun kävelen musiikkia kuunnellen töihin ja sen parinkymmenen minuutin matkan aikana ehtii piristyäkin. Töiden jälkeen tapaan yleensä iltaisin ystäviä jossain Brysselin monista kivoista istuskelubaareista. Tykkään tällaisesta, on niin huoletonta.

Ensimmäinen viikko töissäkin on tuntunut ihan hyvältä. Toimistolla on leppoisa ilmapiiri, vaikka loppuviikko olikin hyvin kiireistä kun toinen työntekijöistä, Tania, lähti matkamessuille Norjaan ja olin töissä kahdestaan suomalaisen Tiinan kanssa. Toisaalta Tiinalla ei kuitenkaan ollut hirveästi aikaa keskittyä pelkästään mun opettamiseen koska omiakin töitä oli niin paljon, mutta toisaalta luulen oppineeni tänä aikana tosi paljon siitäkin syystä, että on ollut pakko tehdä ja yrittää selvitä yksikseenkin, vaikka totta kai olen aina saanut apua kun oon sitä tarvinnut. Puhelinkammoisena oon joutunut kohtaamaan tätä pelkoanikin, kun jo kolmantena päivänä mut laitettiin soittamaan hotelleihin. Jännittävää! Onneksi siihenkin alkaa nyt pikkuhiljaa tottua, vaikka ei siitä koskaan varmaan mitään lempipuuhaani tule.

Nyt pikkuhiljaa nukkumaan ja uuteen viikkoon valmistautumaan! :)