Salut! Mun nimeni on Nelli ja opiskelen matkailuvirkailijaksi Helsingissä. Tammikuussa 2011 alkaa mun oma Suuri Seikkailuni vohveleiden ja oluen luvatussa maassa, Belgiassa, jonne lähden suorittamaan työharjoitteluani. Hyppää kyytiin ja stay tuned! Formspring - kysy mitä vaan.

torstai 30. joulukuuta 2010

The world is a book and those who do not travel read only one page.


Huh mitä kummaa, lähtö häämöttää jo ihan nurkan takana! En ole vielä aloittanutkaan pakkaamista enkä juurikaan edes sen miettimistä. Jos vain voisin, niin kuvassa näkyvä valkoinen otus pääsisi kyllä mukaan matkalaukkuun lievittämään mahdollista koti-ikävää. Sen sijaan en ole ihan varma, onko karvahattu tarpeellinen Belgian ilmastossa. Olen maailman toivottomin pakkaaja eikä nyt asiaa helpota ollenkaan se että menen itselleni tuikituntemattomaan maahan ja seikkailuni aikana ehtii vuodenaikakin vaihtua talvesta kevääseen. Sain kuitenkin viime vuonna Brysselissä samassa paikassa työharjoittelussa olleelta Hannalta vinkin, että time pressureen kannattaa luottaa. Itseni tuntien uskon hyvin vahvasti tän pitävän paikkansa myös mun kohdalla, joten en aio tuhlata viikonloppuani sen asian stressaamiseen vaan kannan matkalaukun varastosta vasta sitten maanantaina (lähtöä edeltävänä päivänä) ja revin hiuksiani korkeintaan silloin.

Hannasta on ollut mulle tosi iso apu tän matkajännityksen lieventämisessä. Itse en Hannaa edes etukäteen tuntenut, mutta vanha koulukaverini vinkkasi, että voisin facebookissa kysellä Hannalta neuvoja, jos Belgiaan lähdössä ja työharjoittelussa jokin asia mietityttää. Monet jutut, jotka on omassa päässään yksin pohdiskelun ansiosta muuttuneet hirveiksi möröiksi, onkin yhtäkkiä saaneet oikeat mittasuhteet kun on päässyt kyselemään ja kuulemaan kokemuksia sellaiselta henkilöltä, joka on itse ollut joskus aivan samassa tilanteessa. Hanna on esimerkiksi heittänyt mulle vinkkejä paikallisista julkisten liikennevälineiden matkakorteista, vakuuttanut että tulevat työkaverit on oikeasti kivoja (eikä ollenkaan niin pelottavia kuin omissa kauhuajatuksissaan kuvittelee) ja osannut kertoa, että mun tuleva asuinseutu on ihan kivaa aluetta! Kaikki tää on helpottanut ihan suuresti. Eli kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä entisiin työssäoppijoihin, uskon että monille tää ulkomailla työharjoittelu on ollut sellainen kokemus, että siitä jaksaa kyllä puhua vielä kauan jälkeenpäin ja omia kokemuksia on aina kiva vaihtaa.

Tänään sattui yksi hauska yhteensattuma. Vuokraan tulevaa kotiani yhden sivuston kautta, jonka nettisivuilta pystyy näkemään ketä talossa tällä hetkellä asuu. Sivulta näkee asukkaiden etunimet, kansalaisuudet ja iät, sekä valokuvan jos vuokralainen itse on sen sivulle ladannut. Kävin tänään selailemassa sivua ja huomasin, että yksi tytöistä näyttää jotenkin tutulta. Tajusin, että kyseessä on sama henkilö, jonka kanssa olin aiemmin jutellut eräällä foorumilla, joka on tarkoitettu ulkomailla asuville henkilöille. Foorumilla on omat osionsa eri maille ja näissä osiossa voi esimerkiksi vaihdella kokemuksia maassa asumisesta. Tietenkään kaikkiin nettikirjoittelijoihin ei voi ihan sokeasti luottaa, joten oli aika iloinen yllätys kun paljastui että tää Lily on ihan oikeasti se parikymppinen tyttö, joka on sanonutkin olevansa. Ja muutto pelottaa taas vähän vähemmän, kun "tuntee" kaupungista edes jonkun - vieläpä tulevan kämppiksensä! Lily oli myös aika innoissaan kun kerroin että meistä tulee kämppiksiä ja lupasi tutustuttaa mut kaupunkiin.

Kannattaa siis yrittää verkostoitua ja tutustua ihmisiin heti alusta alkaen. Mun pahin pelko koko tässä jutussa ainakin on se, että jäisin ihan yksin vieraassa kaupungissa. Mä uskon myös siihen, että itse pitää olla aktiivinen - ei kukaan mua tule kotoa hakemaan.

Seuraavan kerran kun palaan tänne niin eletäänkin jo vuotta 2011 ja toivon mukaan kirjoittelen silloin uudesta kodistani. Ai niin, mun uudenvuoden lupaus on olla rohkea ja avoin kaikelle uudelle ja ottaa kaikki irti mun seikkailustani Belgiassa!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

lauantai 25. joulukuuta 2010

Where is the good in goodbye?


Jollain ihmeen kaupalla onnistuin selviämään opiskeluhistoriani stressaavimmasta syksystä ja pääsin viettämään ansaittua joululomaa vanhempieni luokse Tampereelle. On ihan järisyttävän hullu ajatus, että lähtöön on tosiaan enää alle kaksi viikkoa. Toisaalta tuntuu, että haluais vaan olla jo Belgiassa, toisaalta taas siltä että aika on mennyt hirvittävää vauhtia ja vielä pitäis ehtiä hoitaa noin miljoona asiaa ennen lähtöä.

En kuitenkaan osaa stressata muuttoon liittyvistä asioista (ainakaan vielä!), paremminkin oon vain kamalan malttamaton ja innoissani. Yhdestä joulupaketistani kuoriutui pikkuinen Bryssel-kirja, jota oon selaillut innokkaasti ja paikantanut kirkkaankeltaisen yliviivaustussin kanssa kartasta oman tulevan kotiosoitteeni. Oon myös viettänyt määrittelemättömiä aikoja tutkiskellen Belgia-aiheisia sivuja internetin ihmemaassa ja jokaisen uuden löydön jälkeen vain vahvistuu se tunne, etten mitenkään jaksais odottaa enää lähtöä! Musta on ollut hauska huomata, että vaikka Brysselillä on ehkä monien mielestä vähän tylsä maine pelkkänä EU-kaupunkina, niin ainakin mä olen löytänyt sieltä paljon kaikkia kiinnostavalta kuulostavia asioita, enkä malta odottaa että pääsen ottamaan niistä omin silmin selvää.


Jos lähdössä jokin asia on tyhmää, niin hyvästit! Ymmärrän kyllä, ettei viisi kuukautta ole mikään ikuisuus tai muutenkaan ihan mahdottoman pitkä aika, mutta kuitenkin: mulle se on pisin aika mitä oon ollut ulkomailla, kaukana kaikista tärkeistä ihmisistä. Oon itkenyt viime aikoina monen ystävän kanssa niin paljon, etten ikinä ois uskonut sen olevan mahdollistakaan. Viime lauantaina me vietettiin viiden parhaustyttösen kanssa meidän yhteisiä läksiäisiä, sillä ollaan kaikki lähdössä jonnekin Helsinkiä kauemmas työharjoitteluun: Laura Lontooseen, Aida Pariisiin, Aino Australiaan, Mia Thaimaaseen ja Jenni Leville. Läksiäiset pidettiin Pacificossa ja paikalle oli kutsuttu meidän kaikkien kavereita. Tunnelma oli ihan huippu ja silloin ei surtu! Toista oli sitten seuraavana päivänä, kun tytöt tuli mun luokse ja tajuttiin, että se oli viimeinen päivä pitkään aikaan, kun oltiin kaikki kuusi yhtä aikaa koolla. Naurettiin kaikille hauskoille muistoille, joita meille on tässä vajaan kahden vuoden aikana ehtinyt jo kertyä, mutta loppujen lopuksi myös itkettiin ja vannottiin että no matter how far we traveled in our own separate paths, somehow we would always find our way back to each other.