Jollain ihmeen kaupalla onnistuin selviämään opiskeluhistoriani stressaavimmasta syksystä ja pääsin viettämään ansaittua joululomaa vanhempieni luokse Tampereelle. On ihan järisyttävän hullu ajatus, että lähtöön on tosiaan enää alle kaksi viikkoa. Toisaalta tuntuu, että haluais vaan olla jo Belgiassa, toisaalta taas siltä että aika on mennyt hirvittävää vauhtia ja vielä pitäis ehtiä hoitaa noin miljoona asiaa ennen lähtöä.
En kuitenkaan osaa stressata muuttoon liittyvistä asioista (ainakaan vielä!), paremminkin oon vain kamalan malttamaton ja innoissani. Yhdestä joulupaketistani kuoriutui pikkuinen Bryssel-kirja, jota oon selaillut innokkaasti ja paikantanut kirkkaankeltaisen yliviivaustussin kanssa kartasta oman tulevan kotiosoitteeni. Oon myös viettänyt määrittelemättömiä aikoja tutkiskellen Belgia-aiheisia sivuja internetin ihmemaassa ja jokaisen uuden löydön jälkeen vain vahvistuu se tunne, etten mitenkään jaksais odottaa enää lähtöä! Musta on ollut hauska huomata, että vaikka Brysselillä on ehkä monien mielestä vähän tylsä maine pelkkänä EU-kaupunkina, niin ainakin mä olen löytänyt sieltä paljon kaikkia kiinnostavalta kuulostavia asioita, enkä malta odottaa että pääsen ottamaan niistä omin silmin selvää.
Jos lähdössä jokin asia on tyhmää, niin hyvästit! Ymmärrän kyllä, ettei viisi kuukautta ole mikään ikuisuus tai muutenkaan ihan mahdottoman pitkä aika, mutta kuitenkin: mulle se on pisin aika mitä oon ollut ulkomailla, kaukana kaikista tärkeistä ihmisistä. Oon itkenyt viime aikoina monen ystävän kanssa niin paljon, etten ikinä ois uskonut sen olevan mahdollistakaan. Viime lauantaina me vietettiin viiden parhaustyttösen kanssa meidän yhteisiä läksiäisiä, sillä ollaan kaikki lähdössä jonnekin Helsinkiä kauemmas työharjoitteluun: Laura Lontooseen, Aida Pariisiin, Aino Australiaan, Mia Thaimaaseen ja Jenni Leville. Läksiäiset pidettiin Pacificossa ja paikalle oli kutsuttu meidän kaikkien kavereita. Tunnelma oli ihan huippu ja silloin ei surtu! Toista oli sitten seuraavana päivänä, kun tytöt tuli mun luokse ja tajuttiin, että se oli viimeinen päivä pitkään aikaan, kun oltiin kaikki kuusi yhtä aikaa koolla. Naurettiin kaikille hauskoille muistoille, joita meille on tässä vajaan kahden vuoden aikana ehtinyt jo kertyä, mutta loppujen lopuksi myös itkettiin ja vannottiin että no matter how far we traveled in our own separate paths, somehow we would always find our way back to each other.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti